keskiviikko, 21. joulukuu 2011

Tää on nyt yhden elämänvaiheen loppu

 Abduktion kitaristi on kuollut.

Tuli heti pakonomainen tarve kuunnella Abduktiota, jonka innoittamana aloin kuuntelemaan muitakin bändejä, jotka oli mulle yläasteella pelastus. Nofx, Anal thunder, Aivolävistys, Endstand yms. Niihin aikoihin pakenin eniten pahaa oloani musiikkiin. Toki teen niin vieläkin, mutta kyllä tuo kuningas alkoholi enemmän houkuttelee. Olin silloin vaaleatukkainen tyttö, jolla oli rikkinäiset farkut, sotkuinen tukka, hakaneulat korvissa, lukko kaulassa, hihamerkkejä ja pinssejä. Kyseisestä vaatetyylistä kasvoin ulos, mutta tuon ajan musiikkiin on välillä vieläkin pakko paeta. 

Tänään juon kaljani Jukka "Zuge":lle. Kiitos nuoruuteni pelastamisesta.

Pahoinvointi kansaa hyvinvointivaltiossa.

- Minä

maanantai, 19. joulukuu 2011

Musta tuntuu, että mä selviän

 Tänään mulla on hyvä olla, eilen mulla oli hyvä olla.

Toissaöinen kohtaus kesti neljä tuntia, märisin koko sen ajan välillä enemmän ja välillä vähemmän. Huusin, riehuin, heittelin tavaroita ja revin hiuksia päästäni. Musta tuntui, että mä kuolen. En voinut olla yksin ja onneksi mut pelastettiin, en tiedä mitä ois tapahtunut muuten. Se ei ollut normaali paniikkikohtaus, joita aina välillä saan ja joista selviän. Se sisälsi enemmän ahdistusta, kuin yksikään kohtaus aikaisemmin. Olin jo varma, että nyt on mun aika lähteä. 

Eilen kun heräsin voin jo paljon paremmin. Silmiin tosin sattui paljon sen neljän tunnin itkun jälkeen. Päätin illalla ottaa hieman irtiottoja. Hame päälle ja baariin. Tutustuin uusiin ihmisiin ja mulla oli pitkästä aikaa ihan älyttömän hauskaa. En vetänyt edes pahaa känniä ja sen huomasi tänä aamuna olosta. Olo oli hyvä ja ei tuntunut pahalta kävellä kotiin, hymyilin. Oon tänään ollut täynnä rakkautta ja iloa. Musta tuntuu, etten oo pitkään aikaan nauttinut elämästäni näin paljon. Ei se mitään, vaikka olenkin yksin, mä voitan tän. Tartten tuollaisia iltoja ja sellaisia ihmisiä, joita eilen tapasin. Heräsin tänään siihen, että banaanikärpänen yrtti tulla korvaani. Nauratti. 

Vaikka suurimman osan ajasta mä vaan haluaisin kuolla, niin silti oon päättäny pysyä hengissä. Mä haluan olla onnellinen.

- Minä

lauantai, 17. joulukuu 2011

Tänään halusin kuolla

 Tai itseasiassa haluan vieläkin.

Mä en tiedä enää mihin mä pakenisin tätä kipua. Ei ole varaa paeta alkoholiin, eikä tuo hetkellinen kivun aiheuttaminenkaan näköjään mitään auta. Tuntuu, kuin olisin hukkumassa. Hukkumassa oman pääni sisälle, pahoihin ajatuksiin, loputtomaan itseinhoon. 

Haluaisin olla itseni.

Mä en ole enää mä. Oon joku ihan muu. Kaikki asiat mitä mun elämässä on tapahtunut on muuttanut mut niin helvetin heikoksi, itsekkääksi, ylimieliseksi, inhottavaksi, vääristyneeksi, väsyneeksi ja pahaksi. Pelkään menettäväni järkeni. En uskalla puhua kenellekkään, en usko että kukaan voisi ymmärtää tai tajuaisi auttaa. 

Tänään heitin lasin lattiaan, tänään satutin itseäni, tänään satutin muita. Tänään mun tahto kuolla on voimakkaampi kuin pitkiin aikoihin, tänään musta tuntuu siltä, että voisin tehdä sen eteen jotain. Tänään musta tuntuu, että haluan hukkua. En oman pääni sisälle. Tänään mä haluan lopullisesti pois tästä ahdistuksesta. 

Mulla on kaksi vaihtoehtoa: nähdä vielä paremmat ajat tai lopettaa tää kaikki nyt, kun tuntuu ettei mikään enää auta.

Mä en tiedä enää kumpi kuulostaa paremmalta.

- Minä

tiistai, 13. joulukuu 2011

Minä rakastan sinua, siinä kaikki

Tämäkin surkeus vielä! Jouduin koulusta pois lokakuussa ja nostin opintolainaa vielä marraskuussa. No nyt sen takia en saanut sossusta toimeentulotukea kuin 300e ja risat, joilla sain maksettua vuokran ja yhden laskun. Harmittaa kyllä, sillä tämän kuun laina meni kaikki muutossa ja alku kuussa laskuihin. Hitto! Eihän minulla jäänyt sitten enää kuin 20euroa, jolla pitäs maksaa vielä yksi puhelinlasku ja syödäkkin täytyisi. Oon niin huono rahankäyttäjä, oon joskus vielä todella pahasti ongelmissa tän holtittomuuteni takia. Tekee mieli huutaa, mutten viitsi, koska kämppis nukkuu. Ei olisi reilua herättää häntä, kun kipeenäkin vielä on raukka. :(

Mutta jospa sitten aiheeseen: rakkaus.

Olen ihminen, joka ihastuu helposti todella voimakkaasti. Olen monta kertaa ihastunut väärään ihmiseen.. Tai no jos totta puhutaan, niin aina. Ensimmäinen kunnon voimakkaan ihastukseni koin 14vuotiaana, mutta se oli niin yksipuolista, etten sitä mennyt ihastuksen kohteelleni paljastamaan. 16vuotiaana ihastuin itseäni hieman vanhempaan poikaan (vai mieheen?). Sekään ei mennyt niinkuin elokuvissa, sain kyllä vastakaikua tunteilleni, mutta yhtäkkiä hän vain kylmeni. Lupasi selittää ja minä pienillä 16vuotiaan tyttörukan aivosoluilla ja suurella sydämellä uskoin siihen. En saanut koskaan selitystä. Kun olin jo saanut suurimmat tunteeni häntä kohtaa kuoletettua, hän päätti ottaa minuun uudelleen yhteyttä. Ihastuin entistä voimakkaammin ja olin taas aivan myytyä tyttöä. Lopun voitte arvatakkin. Eikä yhtään auta, että jossain todella syvällä sisimmässäni tulen varmasti aina rakastamaan tuota ihmistä. 

Tuosta ihastuksesta hieman selvittyäni aloin seurustelemaan ihan huvinvuoksi pojan kanssa, joka oli ihastunut minuun. Täytin 17 ja hän tuli ystävänsä kanssa meille. Kännissä. Elämäni parhaat synttärit. Sovittiin kuitenkin hänen kanssaan, että lähtisin seuraavana päivänä heidän mukanaan heidän kotipakkakunnalleen. Heräsin aamulla siihen, että auto lähti pihastamme. Silloin join ensimmäistä kertaa kännit yksin. Noita selittämättömiä feidaamisia tapahtui useammin ja jo kahden kuukauden seurustelun jälkeen olin korviani myöten täynnä kyseistä henkilöä. Jätin hänet (myöhemmin hänen kaverit kertoivat, kuinka hän oli rehvastellut sillä, että hän muka olisi jättänyt minut).

Seuraava poikaystävä jätti minut kolme vuotta minua nuoremman tytön takia. JIPII!

Keväällä 2009 tapasin todella ihanan miehen ja hän oli minulle hyvä. Hänen kanssaan emme ikinä riidelleet oikein mistään, jotain pientä ja saatiin aina heti sovittua. Syksyllä minusta alkoi tuntumaan, että taidan tosiaan rakastaa häntä. Kerroin siitä hänelle ja vastaukseksi sain "rakkaus on niin suuri tunne, etten pysty siihen". Jatkoimme kuitenkin seurustelua, mutta minusta alkoi tuntumaan ettei hän välitä minusta. Tein monta tyhmää tekoa, joita en uskalla edes täällä paljastaa. Lopulta jätin hänet. Myöhemmin olen katunut tekojani paljon ja toivonut, että olisin vaan jaksanut odottaa sitä hänen rakkauttaan. Se olisi myös kyllä saattanut olla turhaa.

Kaksi seuraavaa onkin ihan oman lukunsa. Heistä kertomiseen menisi niin kauan aikaa, että kerron pääpiirteittäin. Olen heidän takiaan (enemmän jälkimmäisen) menettänyt aivan täysin itsetuntoni, en koe omaavani minkäänlaista ihmisarvoa, en tiedä enää mikä on oikein ja mikä väärin. Minut lyötiin maahan niin monta kertaa (sekä henkisesti, että fyysisesti) ja minua ei autettu. Viimeisimmältäni pyysin, että hän auttaisi minua, sillä häntä edeltävä oli jättänyt minuun jo syvät arvet. Hän lupasi auttaa, mutta hän vaan syvensi arpiani. Kukaan ei ikinä ole huutanut minulle niin rumia asioita, joita hän huusi. Kenenkään silmissä en ole koskaan nähnyt niin suunnatonta inhoa ja raivoa, kuin hänen silmissään. Myönnän toki, etten minäkään yhdessäkään parisuhteessani ole ollut mitenkään helppo tapaus. Silti.

Nyt minuun on ihastunut ihminen, minä en häneen. Haluaisin olla, haluaisin taas tuntea sen ihastumisen ihanuuden. Minusta tuntuu, etten ehkä tule pitkään aikaan ihastumaan kehenkään, olen pettynyt niin monesti. En pelkästään oman läheisyysriippuvuuden takia halua ryhtyä parisuhteeseen tämän ihmisen kanssa. Tiedän, että satuttaisin häntä pahimmalla mahdollisimmalla tavalla - pettämällä.

Tässäpä tämä.

- Minä 

maanantai, 12. joulukuu 2011

Miksi maailma on paha, kun se kuitenkin on niin kaunis?

 Koska en tiedä mistä alottaisin, niin aloitan vaikka siitä, että miksi.

Muutin uudelle paikkakunnalle ollessani 10vuotias. Kaikki meni aluksi hyvin, mutta jokin muutti kaiken. Minua kiusattiin koko loppu ala-aste ja yläaste. Koitin olla välittämättä niistä typeristä kommenteista, mutta ollessani kahdeksannella luokalla murruin ensimmäisen kerran. Koitin vaihtaa henkisen kivun fyysiseen, mutta ei sekään auttanut. Siinä vaiheessa minulle ei tullut mieleenkään mennä puhumaan ulkopuolisille, koska koin että psykologeilla yms käyvät vain hullut. Vanhempanikaan eivät oikein osanneet suhtautua kiusaamiseen mitenkään, enkä niille kaikkea kertonutkaan. Myös osa opettajista kääntyi minua vastaan, joten en halunnut heillekkään purkaa pahaa oloani. Koska olen joskus kaikilla voimillani yrittänyt unohtaa kiusaamisen, en enää nykyään muista edes miten minua kiusattiin. Vasta vähän aikaa sitten muistin kuinka kerran koulussa syömästä tultuani kaikki puhui minusta käytävällä, he huutelivat minulle ja nauroivat. Kaikki. Kukaan ystävistänikään ei sanonut heille mitään, he vaan hiljaisesti hyväksyivät sen kaiken. Se siitä sitten.

Kahdeksannesta luokasta lähtien, eli kuuden vuoden ajan olen voinut pahoin. Toki välillä on ollut parempiakin aikoja, mutta silloinkin sisälläni on kokoajan se sama ahdistus. Tietenkin ne hyvätkin jutut on aina lähteneet alamäkeen ja olen sittemmin taas yksin. Nykyään en enää yritä muuttaa henkistä kipua fyysiseksi kivuksi, koska ei se auta kuin hetkellisesti. Välillä tulee kyllä pahimman ahdistuksen ja itkun keskellä olo, että jos nyt vaan hakisin sen veitsen ja satuttaisin itseäni. Yritän olla vahva.

Olen jo kolmen vuoden ajan yrittänyt turruttaa pahan oloni alkoholilla, juodessahan on aina hauskaa? Totta. Silloin minä nautinkin elämästäni, hymyilen, nauran ja pidän hauskaa. Seuraavana päivänä on aina morkkis, koska teen tyhmiä juttuja ja juon itseltäni muistin pois. Se lisää ahdistustani. Mietin aina, että jospa nyt olisin juomatta vaikka pari viikkoa ja seuraavalla kerralla en vetäisi niitä kuuluisia perseitä. Hyvin mietitty, huonosti toteutettu. Ei mene kuin enintään kaksi päivää, niin enköhän ole jo jossain baarissa vetämässä hirvittävää rynnäkkökänniä.

Näin minä tämän sitten aloitin, en tiedä miten jatkan. Ehkä samallatavalla; suoraan sydämestä.

- Minä